Siirry pääsisältöön

Kesälomareissu vol. 2: Hetta-Pallas vaellus


Päästiin kuin päästiinkin lähtemään Hetta-Pallas vaellukselle. Tämä on ollut vuosia mielessä, mutta nyt viimein saatiin se toteutettua. Oltiin tosiaan sairastumisen takia kolme edeltävää yötä Lomakylä Paavontalolla, josta hoitui myös venekyyti Ounasjärven yli sekä autonsiirto Pallakselle. Tämä oli erittäin mukava ja myös koiraystävällinen paikka. Siellä oli erikseen koiramökki, joka oli mukavasti kaikkein reunimmaisin mökki. Näin siitä pääsi hyvin pissattamaan koiria suoraan metsään, eikä mökin ohi olisi ollut turhaa kulkua, mikä voisi koiria häiritä. Tämä hyvä siis vilkkaampiin aikohin, nyt me taidettiin olla ainoat asukkaat. Mökit olivat myös ns. leirintäaluemökeiksi erittäin siistissä kunnossa. Ne käytiinkin vierailun jälkeen omistajan toimesta imuroimassa, kun yleensä tällaiset mökit asiakkaat vaan lakaisevat lähtiessään, joten pölyn määrä on ihan eri luokkaa.

Tämä postaus sisältää runsaasti kuvia. Ei vaan malttanut jättää mitään näistä enää pois, maisemat kun olivat niin upeat. Kuvia tuli otettua satoja, joten tähänkin niitä on kyllä jo karsittu reilulla kädellä. Postaus on muutenkin aika pitkä, kun en jaksanut jakaa sitä useampaan osaan. Mutta jos et kaikkea jaksa lukea, niin lyhykäisyydessään oli aivan mahtava reissu! Suosittelen kaikille!


Päivä 1: Hetta-Tappuri



Jätettiin aamulla auton avain Paavontalolle ja saatiin heiltä avain postilaatikkoon, jossa avain sitten olisi odottamassa Pallaksella. Paikanpitäjä luuli Nallea pennuksi, eikä ollut tämän reissun aikana suinkaan ainoa erehtynyt. Sitten käveltiin rinkkoinemme rantasaunalle, missä venekyyti jo meitä odottikin. Nalle ja Hukka hyppäsivät tomerina veneen kyytiin, mitä meidän kippari ihastelikin. Nallea vähän harmitti venematkan aikana, kun meidän rinkat oli keulassa, niin hän ei päässyt sinne tuoksuttelemaan järven hajuja. Niinpä se kiipesi veneen reunalle katselemaan maisemia. Sitten päästiinkin rantautumaan vastarannalle. Kippari vielä huikkasi lähtiessään, että Nauttikaa! Nämä sanat olivatkin sitten moneen kertaan mielessä, kun vaeltaminen ei niin mukavalta tuntunut.




Puoli kahdentoista aikaan saimme rinkat selkään ja lähdimme tallustamaan kymmenien vuosien aikana hyvin kulunutta polkua. Reitti oli merkitty puisin paaluin ja lisäksi polku oli tosiaan niin selvä, että siitä ei olisi voinut eksyä. Tuntureiden valtatie. Karttaa ei siis käytännössä tarvinnut muuta kuin ajanvietteeksi tauoille. Alkumatka kuljettiin vielä kansallispuiston ulkopuolella. Ensimmäinen tauko pidettiin kansallispuiston rajalla. Siitä oli viisi kilometriä Hettaan, mutta tuo luku sisältää myös venematkan.


Matka sujui rattoisasti. Rinkka ilman packraft kamoja tuntui suorastaan kevyeltä. Poroja ei matkalla näkynyt, yksi pieni hirven vasa sen sijaan nähtiin melko läheltä. Emähirveä ei näkynyt, toivottavasti se jossain oli, ettei sentään orvosta hirvenvasasta ollut kyse. Oli nimittäin tosi nuori vasa kyseessä. Jatkettiin matkaa pysähtymättä Pyhäkeron autiotuvan ohi.


Pyhäkeron autiotuvan jälkeen alkoi reissun ensimmäinen nousu, kun lähdettiin kiipeämään Pyhäkerolle. Pyhäkero on toiseksi korkein huippu Ounastunturissa, joka on 50 kilometriä pitkän Pallas-Ounastuntureiden tunturiketjun pohjoisosa. Nousu ei kovin raskas ollut, sillä se on kestävöity maaston kulumisen ehkäisemiseksi. Kyseessä oli siis käytännössä hiekkatie, joka kulki loivasti tunturin huippua kohti. Maiseman kannalta ei mikään kaunein ratkaisu, mutta näillä kävijämäärillä varmastikin ainoa kestävä ratkaisu. Tässä nousussa tuli taas esiin yksi suositun vaellusreitin varjopuolista. Mäkeä kavuttiin useamman seurueen voimin lähes tulkoon jonossa. 




Huipulla hengähdettiin vain hetkeksi ja laskeuduttiin sitten vähän matkaa Pyhäjärven rannalla sijainneelle vanhalle tulipaikalle, jossa valmistettiin lounasta. Vieressä oli yhden tunturialueen ensimmäisen matkailumajan jäänteet. Niitä ei tosin tarkemmin käyty tutkimassa, kun siinä oli yksi seurue, joka piti koiraansa vapaana. En vaan jaksa ymmärtää kuinka vaikeata se oikeasti on noudattaa niinkin yksinkertaista sääntöä kuin, että koirat on kansallispuistossa aina kytkettynä. Nytkin oli mm. kiirunoilla ja riekoilla pienet poikaset maastossa, joten ihan turhaa aiheuttaa lisää stressiä emolinnuille vapaana juoksevien koirien takia.


Ruokatauon jälkeen nousu taas jatkui ja sen päätyttyä pysähdyttiin ihailemaan maisemia. Hienot maisemat täältä avautuikin. Huipun korkein kohta on yli 700 metrin korkeudessa. Näkymä avautui Käsivarren suurtuntureille.


Mäkäriä oli liikkeellä ihan kiitettävä määrä. Onneksi reitti kulki suurelta osin niin korkealla tunturissa, että tuuli karkoitti sinnikkäimmätkin lentelijät. Yö- ja taukopaikat sen sijaan sijaitsivat alempana kuruissa, joissa inisijöitä sitten riittikin. Koirilla oli välillä silmät aivan turvoksissa ja mahan alukset syötynä. Ja huom! tässä ei muuten sitten ollut mitään eroa karvat-ajellun-Nallen ja ajelemattoman-Hukan välillä. Molempien mahat olivat yhtä lailla punoittavien paukamien peitossa. Eli se siitä turkin hyönteisiä suojaavasta vaikutuksesta...


Koirilla oli kokeilussa Insect Shield huivit, joiden luvattiin olevan "vallankumouksellinen ja tehokas keksintö taistelussa hyönteisiä vastaan". Karkoitteena huivissa on käytetty permetriiniä. Näissä oloissa huivit osoittautuivat kuitenkin ikävä kyllä vallan toimimattomiksi niin hyttysiä kuin mäkäriä kohtaan. Lisättiin sitten itse huiviin tavallista OFFin mäkäräkarkoitetta, niin pysyivät hyönteiset jonkun aikaa erossa koirista. Nalle kyllä hoksasi onneksi, että teltassa saa olla rauhassa, joten se kömpi tyytyväisenä loppuillaksi telttaan, kun se saatiin pystyyn. Ja viimeisinä iltoina yritti jopa jouduttaa kokoamista komentamalla. Samoin aamuisin pidettiin teltta kasassa ihan viimeiseen asti ja koirat saivat odottaa siellä, että saatiin itse aamutoimet tehtyä.


Hukalla kuvissa näkyvät valjaat ovat sen Ruffwear Palisades Packin valjaat, joihin reppuosa kiinnitetään. Tässä mallissa tosiaan tuo laukkuosa lähtee helposti irti, joten sen saa aina lyhyenkin tauon ajaksi irrotettua ja koirakin pääsee kunnolla huilaamaan. Hukka kantoi tällä kertaa repussaan koirien ruokien lisäksi paria pyyhettä sekä ruokakuppeja. Reppua en punninnut, mutta painoa oli joitakin kiloja.



Pyhäkerolta lähdettiin laskeutumaan kohti Sioskurun autiotupaa. Suurin osa vaeltajista kulkee Hetta-Pallas reitin neljässä päivässä noin 15 kilometrin päivämatkoin, jolloin yöpymispaikat ovat Sioskuru, Hannukuru ja Nammalkuru. Näillä paikoilla sijaitsee sekä autio- että varaustuvat. Näin ollen paikat ovat melko vilkkaita, joten rauhaa rakastavina sieluina päätimme jo ennen reissua valita jotkut muut taukopaikat yösijoiksi. Lisäksi ainakin Sioskurulla maasto oli sen verran kivikkoista, että hyvää telttapaikkaa olisi voinut vaikea löytää. Ja plussana vielä tämä päivällä vapaana juossut koira majoittautui autiotupaan ja luonnollisesti senkin ympäristössä juoksenteli vapaana ja ärisi tuvan ohi kulkeville ihmisille.


Jatkoimme siis Sioskurulta vielä matkaa lyhyen vessatauon jälkeen, vaikka/koska sinne oli jo leiriytynyt väkeä runsaasti.  Ja kello ei vielä ollut paljoa, joten oletettavasti lisää väkeä olisi vielä tulossa. Seuraava autiotupa, Tappuri, oli vain noin kolmen kilometrin päässä, joten suuntasimme askeleemme sitä kohti. Sioskurulta oli pieni nousu Siosvaaralle ja sitten vaan laskeuduttiin alaspäin kohti Tappuria. Tämä on varsinaiselta reitiltä vähän sivussa, mutta 55 km reitti on linjattu kulkemaan Tappurin kautta, joten jos siellä (eikä reitin lopussa Taivaskeron huipulla) ei käy, niin ei ole oikeasti kävellyt 55 kilometriä.


Sioskurulta lähtiessä pari naista tunnista "ainakin toisen" meidän koirista suomenlapinkoiraksi. Naureskeltiin vähän jälkikäteen, että kumpaakohan he tarkoittivat. Pysähdyttiin siihen vähän porisemaan ja selvennettiin, että molemmat on kyllä lapinkoiria, toiselta on vaan karvat ajeltu. Mutta niin se karva vaan tekee koiran ja toimii tämän rodun tavaramerkkinä.




Matkan jatkaminen Tappuriin asti oli oikein hyvä ratkaisu, sillä saatiin olla siellä ihan keskenämme. En olisi kyllä uskonut etukäteen, että näin suositulla reitillä päästään nauttimaan tällaisesta rauhasta. Telttapaikkojakin Tappurissa oli enemmän ja se oli myös avoin ja tuulinen paikka, joten hyönteisistä ei ollut niin paljon vaivaa kuin Sioskurussa.


Edessä taitaa siintää Tappuri tunturi, josta autiotupakin on saanut nimensä. Se ohitettiin seuraavana päivänä ja taisi näkyä viimeiseen päivään asti selän takana. Siitä oli hyvä katsella, että tuolta asti me on tultu.


Koko retken sykähdyttävin hetki koettiin ehdottomasti Tappurin autiotuvalla. Sen vieressä on Maraston poromerkitysaita ja vasojen merkitseminen alkoi olla ajankohtaista. Tämän vuoksi Tappurin autiotuvan ohitse ajeli mönkijöillä poromies jos toinenkin illan aikana. Oltiin Tappurin autiotuvassa sisällä iltapalalla, kun pari mönkijää ajoi tuvan ikkunan ohi. Jälkimmäisen tarakalla istui ihka aito, työkäytössä oleva porokoira. 


Myöhemmin oltiin jo teltassa, mutta kuumuuden takia teltan räppänät oli auki hyttysverkkoa lukuunottamatta. Silloin meidän teltan ohi ajoi mönkkäri ja sen perässä juoksi soopeli pitempikarvainen porokoira. Oltiin teltassa ja vain hyttysverkko oli kiinni. No meidän koirat olisi mielellään lähteneet auttamaan tätä porokoiraa. Muistona sitten yksi reikä teltan hyttysverkossa. Hetken aikaa ehkä sapetti, koska tämä teltta on viime vuonna hankittu eli melko uusi. Onneksi siihen kuitenkin kuuluu paikkaussarja, joten saatiin reikä paikattua näin taidokkaasti. Ja nyt on ainakin tämmöinen selvä tuntomerkki, mistä teltan tunnistaa juuri meidän teltaksi. Tätä mallia kun on käytössä aika monella muullakin. Aamulla sama kaksikko paineli kohti tunturi uudelleen. Onhan se eri asia tietää, että näitä edelleen työkäytössä on kuin nähdä se itse autenttisessa ympäristössä.


Päivä 2: Tappuri-Suaskuru


Nukuttiin aamulla yli yhdeksään. Meillä on aina vaelluksilla tapana unohtaa kello. Nukutaan silloin kun nukuttaa, syödään kun on nälkä ja kävellään kunnes ei enää jakseta kävellä. Siinä sitten keiteltiin aamupuurot ja purettiin leiri. Yhdentoista maissa oltiin valmiita jatkamaan matkaa. Tappurista jatkettiin eri polkua kuin mitä oltiin tultu ja päädyttiin vähän pitemmälle takaisin Tappurin ohittavalle reitille. Polku oli leveää mönkkäriuraa, mitä nyt märimmät kohdat olivat hirveätä mutalillua mönkkäreiden jäljiltä. Onneksi niistä kuitenkin kunnon kengillä pääsi vaivatta yli.


Takaisin valtaväylälle vaati hieman nousua, mutta sitten polku oli erittäin helppokulkuinen. Ja maisemat olivat kertakaikkiaan niin upeat, että selässä keikkuva rinkka unohtui ihan täysin ja askel oli kevyt. Nähtiin taas aikamoista mönkkärirallia, kun poromiehet kiirehtivät töihinsä. Hukka ja Nalle katselivat kiinnostuneina kaukana kiitävien mönkijöiden menoa. Naurettiin, että Hukka varmaan tajusi, että tuolla hänen pitäisi olla, eikä asua missään kaupungissa.


Matkalla ohitettiin parin kilometrin etäisyydeltä mahtava Outtakka tunturi. Se on Ounastunturin korkein huippu kivuten 725 metrin korkeuteen. Se oli niin vaikuttava näky, että ehdottomasti pitää vielä joskus päästä kipuamaan senkin huipulle.


Ensimmäinen varsinainen taukopaikka Tappurista lähdön jälkeen oli Pahakuru. Sinne saavuttiin pitkospuita pitkin. Maasto olikin yllättävän helppo kulkuista, sillä meillä meni Pahakuruun vain pari tuntia. Pidettiin tässä sitten ruokatauko. Vesipaikka oli pienen kävelymatkan päässä kurussa, jossa riekolla oli ilmeisesti poikaset. Poikasia en varsinaisesti nähnyt, mutta riekkoemo meinasi sen verran ärhäkkäästi hyökätä päälle, että tein siitä omat päätelmäni. Kuvia en edes yrittänyt linnusta ottaa, vaan poistuin paikalta niin nopeasti kuin suinkin oli mahdollista.


Pahakurusta matka jatkui kohti Hannukurua. Maasto muuttui ihan erilaiseksi muistuttaen jollain tapaa UKK puiston Paratiisikurua. Ei nyt ihan niin vaikuttava sentään, mutta jotain samansuuntaista.  Tämä on ilmeiseti joku vanha porokenttä. Hannukuruun oli vain reilun kilometrin matka, joten melko pian oltiin siellä. Kummasteltiin hetki alueen karttaa. Hannukurun taukopaikka on siis oikeasti niin laaja, että sitä varten on pystytetty ihan oma kartta. Löytyy autiotupaa, varaustupaa, saunaa ja teltta-aluetta. Kartassa aluetta kutsuttiinkin kämppäkartanoksi. Yhteensä noihin tupiin mahtuu 50 henkeä nukkumaan ja telttailijat päälle. Joskus kuulemma ollut satakin henkeä paikalla, kun on sattunut muutama rippileiri samaan aikaan. Eli ei todellakaan majapaikka meidän makuun, vaan jatkettiin matkaa kohti Suaskurua. 


Hannukurun jälkeen tuli heti vähän nousua Suastunturille ja samalla Ounastuntureiden maisemat vaihtuivat Pallastuntureihin. Ajattelin, että onpa mukava nousta tämä nousu nyt, eikä heti ensimmäiseksi huomenaamulla. No myöhemmin sitten selvisi, että aamuksi oli luvassa vielä kovempi nousu, tuo kuvassa suoraan Hukan edessä siintävä tunturi. Tämä nousu ei nyt loppujen lopuksi kovin paha ollut ja tunturin laelta avautui hienot näkyvät ympäröiville suoniityille.


Rinkka selässä myös laskeutuminen on aika rankkaa. Jos nousut ottavat takareisiin, niin laskut vastaavasti etureisiin. Retkeilyoppaassa laskeutumista Suaskurulle kuvattiin loputtoman pitkäksi ja allekirjoitan sen lauseen kyllä aivan täysin. Heti kun päästiin puurajan alapuolelle, alkoi jotenkin odottamaan, että kohta se kota tulee vastaan. Mutta sitä saikin kävellä vielä yllättävän pitkälle, ennen kuin se lopulta puiden seasta pilkotti. Tämä olikin koko reissulla ainoa hetki, kun oikein odotti, koska pääsee telttaa pystyttämään. Muina iltoina tunne oli lähinnä, että "hups, nytkö jo ollaan perillä".


Suaskurun kodan pihamaa näytti näin telttailijan silmissä karulta. Valtavan kokoista kiven mörikkää toisen vieressä, eikä tasaisesta kohdasta tietoakaan. Puuliiterin kohdilta lähti kuitenkin selvä polku pieneen ylämäkeen ja taukopaikan luota lähteävän polun päässä odottaa yleensä telttapaikkaa. Niin myös tällä kertaa. Kuusikon keskeltä löytyi pieni aukko, jossa oli epävirallinen tulipaikka sekä erittäin hyväksi osoittautunut kolo teltalle. Tässä vaan piti olla koirien kanssa vähän varovainen, kun jotkut neropatit olivat yrittäneet polttaa nuotiolla säilyke- ja pilttipurkkeja. No eiväthän ne tietenkään pala, joten siihen olivat jääneet. Ei olisi kiva tässä vaiheessa saada mitään tassuhaavaa. 


Teltta saatiin pystyyn ja koirille ruokaa mahaan, joten johan maistui taas unet. Koirat syövät vaelluksilla kuivalihaa turvotettuna normaalein raakaruokintaan kuuluvine lisukkeineeen. Mökkipäiviksi on varattu märkäruokaa tai haetaan kaupasta raakaa lihaa. Nallelle oli nyt ensimmäistä kertaa ikinä mukana myös takki. Aiemminhan meidän vaellusreissut on sijoittuneet lämpöisempään aikaan, jolloin ongelmana on ollut koirien viileänä pitäminen, eikä tarvetta lisälämmikkeelle ole ollut. Nyt Nalle sai nukkua yöt Pomppa päällä ja lisäksi sillä oli sadetakkikin mukana, jos keli olisi ihan hurjaksi heittäytynyt. Hätätapauksessa toisen takin olisi voinut myös laittaa Hukan päälle mikäli tarvetta olisi ilmennyt, mutta nyt ei näin käynyt. Ekana iltana Nalle ei arvostanut takin pukemista, mutta ilmeisesti tuli yön aikana ihan tarpeeseen, sillä muina iltoina ei samanlaista vastarintaa takkia pukiessa enää ilmennyt. Meidän koirat siis inhoaa kaikenlaisia vaatteita heijastinliivistä lähtien, joten siitä johtui alun vastarinta.


Päivä 3: Suaskuru-Rihmakuru


Nyt meillä oli teltta sen verran varjossa, että aamulla ei herätty kuumuuteen kuten edellisenä aamuna. Silläpä lähtö venyi vielä vähän eli matkaan lähdettiin puoli kaksitoista. Ennen lähtöä juttelin muutaman samaa tahti kulkevan retkeilijän kanssa ja he kyselivät, että miten meidän pentu on jaksanut kävellä. Hetki meni ennen kuin hoksasin heidän puhuvan Nallesta. Siinä taas sitten selittämään, että ei se pienempi ole pentu, vaan itseasiassa melkein 11 vuotias. Ihmisten kauhistuneet ilmeet ovat kyllä aina tässä vaiheessa näkemisen arvoisia.


Suaskurulta alkoikin sitten varmasti retken kovin pätkä. Ensin noustiin Lumikerolle. Siinä piti muutamaan kertaan pysähtyä kunnon taukoa pitämään tunturin kupeelle. No mikäs näissä maisemissa on taukoa pitää. Hankaluus oli vaan vähän se, että kiivetessä tuli hirveän kuuma ja hiki. Sitten jos pysähtyi ja otti rinkan selästä, tuuli oli sen verran viileä, että saman tien oli aivan jäässä. Tämä oli siis yhtä paidan pukemista ja riisumista. Vielä kun takki piti olla tuulen takia päällä. Helppohan se olisi ollut aina heittää vaan takki tauolla päälle.


Kiivettiin rauhakseen ylöspäin, kun yhtäkkiä katsoin, että mitä edellä kulkevan Hukan ympärillä vipeltää. Oltiin osuttu suoraan kiirunapesueen keskelle. Äkkiä koirat lyhemmälle hihnalle ja kulku-uran toiseen reunaan. Onneksi Hukalle ei ole juuri mitään viettejä muita eläimiä kohtaan, joten se ei tainnut edes huomata untuvikkoja. Emä kiiruna hyppäsi sitten meidän edelle esittämään siipipuolta ja siitähän sitten koirat innostuivat. Lintu kulki meidän edellä pitkän matkaa ylöspäin. No tästä saatiin vähän vetoapua kipuamiseen ja päästiin nopeasti ylöspäin, jolloin lintukin pääsi lopulta palaamaan poikastensa luo. Tästäkään episodista ei ole yhtään kuvaa, kun tärkeintä oli vain päästä itse tilanteesta nopeasti pois, jotta emo pääsee takaisin poikastensa luo.


Lumikeron huipulta avautui taas huikeat maisemat. Tämä laki kohoaa yli 660 metrin korkeuteen. Nousua tuli noin 300 korkeusmetriä, mikä on rinkka selässä aika paljon. Paikoitellen oli vielä aika jyrkkää. Lumikeron laella istuttiin tovi ja otin koirista kuvia. Sen verran hapotti, että en jaksanut edes yrittää piilotella flexin naruja pois kuvista, joten näissä ne nyt näkyvät kaikessa komeudessaan.











Lumikerolta lähdettiin laskeutumaan kohti Lumikurua. Myös laskeutuminen oli hyvin jyrkkä, joten otti jalkoihin jonkun verran myös tämä kulkusuunta.



Lumikurun pohjalla ylitettiin Näkkälän ja Kyrön paliskuntien välinen poroaita. Aidassa oli ylikulkusilta, jossa oli poikkipuu ja vähän muovinarua estämässä porojen kulkua. Vähän piti taiteilla rinkan ja koirien kanssa, että päästiin siitä yli. Kurun pohjalla tavattiin vielä mukava seurua, jolta Hukka sai rapsutuksia. He kertoivat, että seuraavan tunturin huipun lähellä on porotokka. Niitä ei oltukaan koko reissulla vielä nähty ollenkaan.


Lumikurusta matka jatkui taas ylöspäin kohti Vuontiskeron huippua. Tällä kertaa ei onneksi menty suoraan yli, vaan polku kiersi loivasti tunturin länsipuolelle. Toki nousu jatkui sitten aika pitkään. Tästä maisemasta tuli jotenkin Alpit ja lapsena luetut Pikku Heidi-kirjat mieleen. Tässä vaiheessa oma olo alkoi olemaan vähän heikko. Johtuikin sitten rankasta maastosta vai olinko saanut retkitoveria vaivanneen taudin. Pysähdyttiin lähelle huippua pitämään taukoa. Tuulen suunta oli meistä kohti huippua. Hukka alkoi katselemaan tarkkaavaisesti huipulle. Ja mitäs siellä olikaan, porotokka, joka oli hyvin kiinnostunut meistä. Koirat olivat kyllä rinkassa kiinni, mutta varmuuden vuoksi otin vielä hihnat käteen, jos ne vallan riemastuisivat.


Tässä kuvassa porot ovat vielä melko kaukana. Osa niistä tuli paljon lähemmäksi meitä katsomaan. Mukana oli myös ihan pieniä vasoja. Nalle ei ollenkaan ymmärtänyt mitä nuo olivat, kun ei saanut tuulen suunnasta johtuen hajua nenäänsä. Niinpä se tyytyi vähän vilkaisemaan tuonne ja sitten jatkoi tuulen haistelua toiseen suuntaan. Hukka sen sijaan oli ehkä vähän kärryillä näistä kavereista, mutta komentamalla sen sai rauhoittumaan, kun ensin meinasi alkaa haukkumaan. Odotettiin sitten hetki, että porot poistuivat paikalta, ennen kuin aletttiin asentamaan rinkkoja takaisin selkään.


Porotapaamisen jälkeen laskeuduttiin Montellin majalle. Pidettiin tässä vähän pidempi ruoka- ja huilaustauko. Otin samalla muutaman särkylääkkeen, jonka voimalla matka jatkui ihan hyvissä tunnelmissa loppupäivän. Montellin maja osoittautuikin varsinaiseksi risteysasemaksi. Jostain suunnasta tuli lähes katkeamattoman virtana päiväretkeilijöitä. Parhaimmillaan tuvan pihassa oli yhtäaikaa viisi koiraa. 


Reppuselkäinen Hukka herätti paljon huomiota kanssa kulkijoissa. Yllättävän moni näytti tietävän, että koiran repussa kulkee nimenomaan koiran omat tarvikkeet. Monet kyllä ihmettelivät, että miksi vain toisella koiralla on reppu. Mutta ehkä he järkeilivät sitten, että pentukoira ei välttämättä sellaista jaksa kantaa.




Montellin majalta jatkettiin reilu kilometri helppo kulkuista polkua Nammalakurulle. Täytettiin siinä vähän vesipulloja ja jatkettiin vielä kolme kilometriä Rihmakurun kodalle.



Kilometrit hupenivat uhkaavaa vauhtia, joten käytettiin aikaa maisemista nautiskeluun.




Hyvin jaksoivat koirat tauoilla vielä laittaa leikiksi. Tässä Hukka esittelee löytämäänsä erityisen hienoa keppiä. Varmasti ainutlaatuinen koko tunturissa.


Matka taittui taas erittäin kevyesti Jäkäläkeron reunaa pitkin. Polku oli tasainen ja helppo kulkea.


Vähän ennen Rihmakurua reitti muuttui vähän kivikkoisemmaksi ja paikoin hyvin märäksi, joten jalkoihinsa sai katsoa vähän tarkemmin. No onneksi oltiin jo reilusti puurajan alapuolella, joten mitään maisemia ei tämän vuoksi jäänyt näkemättä.


Alkuun Rihmakurun maasto näytti melko kivikkoiselta teltan pystytystä ajatellen, mutta löydettiin taas lopulta ihan hyvä telttapaikka. Koirat tässä odottelevat taas, että pääsevät teltan suojiin lepäämään. Tässä kohdin oli illalla ihan tuhottaman paljon mäkäräisi. Tälle paikalle tuli kolme seuruetta meidän lisäksi, mutta kaikki hajaantuivat aika hyvin alueelle, joten rauhassa sai olla.


Päivä 4: Rihmakuru-Pallas


Viimeiselle päivälle jäi alle kymmenen kilometriä taivaltamista. Ei siis ollut aamulla mikään kiire. Kahden särkylääkkeen voimin olin saanut yön nukuttua kohtalaisesti ja aamulla taas pari naamariin ennen lähtöä. Juuri kun oltiin telttaa pakkaamassa, iski täysin yllättäen raekuuro, joka kasteli aika hyvin. No ei muuta kuin märkä teltta nippuun ja menoksi. Aamu alkoi taas kipuamisella, tällä kertaa ylitettiin Rihmakurunvaarat. Heti alkuun oli vähän jyrkempi nousu, mutta sitten se loiveni. Ei siis ollut paha kiivetä, vaikka nousu jatkuikin pitkään. 




Olen kauhulla lukenut blogeista tämän loppupätkän rakkakivikoista, joka rikkoo koiran tassut. Kiviä kyllä oli, mutta onneksi ne olivat melko pyöreitä ja meidän koirat tassuttelivat niistä niin varmoin askelin, ettei mitään loukkaantumisriskiä ollut.


Lyhyt matka jäljellä, eikä kiire minnekään. Se antoi vapauden ihastella maisemia vähän pitempään. Matkan tekoa hidasti myös meidän Hukka, joka herätti hilpeää huomiota vastaantulijoissa ja ohitettavissa/ohittavissa retkeilijöissä. Joka toinen jäi sitten rapsuttelemaan ja Hukkahan ei tietenkään pistänyt sitä pahakseen. Yksi retkeilijä pyysi jopa lupaa ottaa Hukasta kuvaa, kun oli niin hauskannäköinen. No loppumatkasta minulle ehkä selvisi miksi Hukka niin paljon herätti huomiota. Vilkaisin olkani yli takana kulkevaa Hukkaa ja siinä se painoi punainen reppu selässä keikkuen "hymy" korvasta korvaan yltäen, silmät loistaen. Se vaan niin nauttii tästä retkikoiran elämästä, että se oikein huokuu siitä. Ihmekös herättää tällä olemuksellaan huomiota.



Ennen Pallasta reitti tekee vielä piston Taivaskeron huipulle. Meinattiin ensin kävellä siitä ohi, kun odotin, että oikean polun kohdalla on valtava rinkkavuori odottamassa huipulla käyviä vaeltajia. Tällaista ei kuitenkaan tullut ikinä vastaan, mutta bongattiin onneksi oikea polku. Näköjään olimme ainoat vaeltajat tällä kertaa, jotka pistäytyivät Taivaskeron huipulla. Muut painoivat suorinta tietä Pallakselle.



Jätettiin rinkat alas odottamaan ja erittäin kevyin askelin hilpastiin Taivaskeron huipulle. Tässä samalla sai ihailla kuinka vaivattomasti koirat näin haastavassa maastossa liikkuivat. Tänne ne ovat syntyneet, tämä on niiden ympäristö.



Taivaskeron huipulla on sytytetty Helsingin olympialaisten olympiatuli vuonna 1952. Tästä on siellä muistuttamassa muistotaulu, minkä luona muutama poseerauskuva koirista.


Ihailtiin pitkä tovi maisemia ja otin koirista kuvia. Tästä oli enää neljän kilometrin laskeutuminen Pallakselle. Kovin edustavia kuvat vaan eivät olleet, sillä ylhäällä tuuli erittäin kovaa, joten koirien korvat olivat tiukasti niskaa vasten painettuina ja useissa kuvissa vielä silmätkin kiinni.





Hukka katselee kaukana alhaalla kulkevia ihmisiä. Alhaalla näkyy myös meidän määränpää, hotelli Pallas.



Sitten lähdettiin takaisin alas, otettiin rinkat kantoon ja nokka kohti Pallasta. Taivaskerolta näytti, että matkaa on jäljellä enää kivenheitto, mutta kävellessä ja etenkin laskeutuessa matka olikin odotettua pidempi. Mitä lähemmäs Pallasta saavuttiin, sen paremmaksi polku muuttui ollen lopulta taas ennemmin hiekkatie kuin polku.


Yksi jos toinen oli sitä mieltä, että matka loppui kesken. Hukka ei meinannut uskoa, että tämä oli muka tässä, eikä olisi millään halunnut hypätä auton takapoksiin. Pakattiin vielä tavarat autoon, vaihdettiin vähän kamppeita ja käytiin sitten hotelli Pallaksessa syömässä. Tämän jälkeen suunnattiin auton nokka kohti Yllästä, josta saimme majapaikan pariksi yöksi.


Kaikkinensa oli kyllä aivan upea reissu. Ei tämä turhaan ole Suomen suosituin vaellusreitti. Maisemat olivat upeita, reitti hyvin merkitty ja hyvä kulkea. Missään vaiheessa ei kulku käynyt kovin raskaaksi (lievää sairastumista lukuunottamatta). Ja tämä meidän karvakaksikko on kyllä niin vaivatonta reissuseuraa, että on ihan ilo kuljettaa niitä tunturissa mukana. Erityisen kiitollinen täytyy olla siitä, minkälaisessa kunnossa Nalle on edelleen. Ihan muina koirina tassuttelee tällaisen reissun, eikä väsymystä näy missään vaiheessa. Ei Nalle ole vieläkään tämän porukan heikoin lenkki.

Kommentit

Luetuimmat

Miksi ajelen koirani karvat kesällä?

Kuten edellisessäkin Nallen trimmaukseen liittyvässä postauksessa kirjoitin, suomenlapinkoiran karvanajelu jakaa mielipiteitä erittäin vahvasti. Suurin osa asian vastustajista ei ymmärrä tai halua ymmärtää asian pointtia. Siksipä päätin tähän vähän avata, miksi meillä on tähän ratkaisuun päädytty. Haluan nyt heti alkuun painottaa, että meillä tämä on koettu Nallen kohdalla oikeaksi ratkaisuksi kuuden vuoden kokemuksella, mutta jokainen tuntee oman koiransa ja tietää mikä sille on parasta. Se, että tämä toimii meillä, ei tarkoita, että se toimii kaikilla. Ihan ensiksi yksinkertainen vastaus postauksen otsikon kysymykseen: Haluan lisätä koirani hyvinvointia . Tämä ei ole mikään muotivillitys, jota haluan seurata (ja kaikki minut tuntevat tietävät, että en seuraa niitä muillakaan elämän osa-alueilla). Olen hankkinut pitkäkarvaisen koiran ihan siitä syystä, että haluan pitkäkarvaisen koiran. Olen hyvin tietoinen, että valmiiksi lyhytkarvaisiakin vaihtoehtoja on olemassa. On kuitenkin

Koiran fyysisen kunnon kehittäminen

Perjantai-ilta sujui rattoisasti Lotta Vuorelan "Koiran fyysisen kunnon kehittäminen"- luennolla. Totuttuun tapaan tässä on minun luentomuistiinpanot, joissa voi olla virheitä. Joten jos haluat tietää, mitä Lotta luennolla puhuu, suosittelen osallistumaan sellaiselle henkilökohtaisesti. Tutkimuspohjaa Tähän mennessä eniten tutkimusta on tehty greyhoundeista ja valjakkokoirista. Ensimmäinen agilityaiheinen tutkimus on tehty vuonna 2007 ( Rovira et al. ). Koiran ja ihmisen kehot eroavat toisistaan. Suurimmat erot liittyvät solurakenteisiin. Koiralla on kolmen tyyppisiä lihassoluja. Nopeimmissa IIX-tyypin soluissa on epätavallisen suuri oksidatiivinen kapasiteetti eli solu on samanaikaisesti sekä nopea että kestävä. Koiralla on myös hybridisoluja, joiden hienosäädöllä se pystyy vaikuttamaan lihasten tehoihin nopeutta, voimaa ja kestävyyttä vaativissa suorituksissa. Koiran lihassoluissa on tehokkaampi energianhuolto ja hapensaanti kuin ihmisen soluissa. Koira ja hevonen p

Saanen esitellä: kennel Hukattu

Kasvattajan peruskurssin läpäisyn jälkeen on mahdollista hakea kennelnimeä. Tälle kurssille mennessä minulla ei ollut suunnitelmissa hakea kennelnimeä ollenkaan. Menin kurssille ihan yleisestä mielenkiinnosta ja ajattelin sen toisaalta myös hyödyttävän, jos Hukkaa vielä joskus käytetään jalostukseen. Kurssin jälkeen tuli kuitenkin ajatus, että kun kennelnimen hakemisella on 5 vuoden aikaraja (tai joutuu käymään kasvattajan peruskurssin uudelleen), voisi nimen sittenkin anoa heti, ettei asia unohdu. Ihan siltä varalta jos sille on joskus käyttöä. Kennelnimen anominen on monivaiheinen ja pitkä prosessi. Nimiehdotukset käyvät hyväksytettävinä niin kansainvälisessä FCI:ssä kuin Kennelliiitossa ja lisäksi ne on Koiramme-lehdessä näytillä ennen hyväksymistä. Eli siinäkin mielessä se on hyvä anoa silloin, kun tarve ei ihan akuutti ole, jotta ehtii rauhassa odotella prosessin etenemistä. Yleensä kennelnimen anominen kaikkine vaiheineen kestää vähintään puoli vuotta. 1. Keksi kenneln

Kasvattajan peruskurssi

Mikäli haluaa itselleen virallisen kennelnimen, täytyy ensin suorittaa Kennelliiton alainen kasvattajan peruskurssi. Kurssin voi käydä myös itseään sivistääkseen, mikäli kasvatustyö ei sinällään kiinnosta. Etelä-Pohjanmaan kennelpiiri järjestää Seinäjoella lähes vuosittain kyseisen kurssin. Huomasin ilmoituksen vähän sen jälkeen, kun Hukan pennut olivat lähteneet maailmalle. Kennelliiton sivuilla kurssin kerrotaan sopivan kasvattajien lisäksi myös urosten omistajille, joten päätin osallistua kurssille vaikkei mitään suunnitelmia kasvattamisen aloittamisesta olekaan. Kurssi järjestettiin Seinäjoen ABC:llä ja pienehkö luentosali oli lähes ääriään myöten täynnä. Enemmistö osallistujista taisi olla metsästyspuolen ihmisiä. Kurssin kouluttajana toimi E-P:n  kennelpiirin aluekouluttaja Marjukka Marttila. Olimme saaneet etukäteen linkin Kasvattajan peruskurssin materiaaliin , joka piti joko tulostaa tai tilata Showlinkiltä. Ilmeisesti Kennelliitto on alkanut säästämään näissä, koska aiem

Agilityn radanlukutaito ja ohjaustekniikat

Agilityhallilla järjestettiin Niina Leinosen "Radanlukutaito ja ohjaustekniikat" luento. Aloitettiin teoriaosuudella ja sitten pähkäiltiin ryhmissä radalla linjojen valintaa ja erilaisia ohjaustekniikoita. Lopuksi Niina vielä näytti oman koiransa kanssa erilaisia tekniikoita. Totuttuun tapaan tässä on minun luentomuistiinpanot, joissa voi olla virheitä. Joten jos haluat tietää, mitä Niina luennolla puhuu, suosittelen osallistumaan sellaiselle henkilökohtaisesti. Radanlukutaito Hyvällä radanlukutaidolla rata sujuu helposti, turvallisesti ja nopeasti. Rataan tutustuessa tulee huomioida ennakointi, taloudellisuus, turvallisuus, oikeat tekniikat, rytmitys ja sijoittuminen. Ennakoinnilla tarkoitetaan sitä, että sekä koira että ohjaaja tietävät minne ollaan menossa. Valitsemalla taloudelliset tiet voidaan säästää koiraa. Turvallisuus on tärkeeä, jotta ei kuormiteta koiraa ja voidaan estää loukkaantumiset. Oikeat tekniikat pitää osata valita oikeaan paikkaan. Onnistunut ryt